keskiviikko 16. elokuuta 2017

Takkuista



Onpas ollut vähän takkuinen alku töissä loman jälkeen. Ensimmäisenä päivänä takkusi tietokone ja tulostin koko päivän. En ole ikinä soitellut yhtä kiivaasti meidän it-tukeen. Kahtena seuraavana päivänä olen takunnut minä. Tosin siltikin näyttää siltä, että asiat alkavat sujua paljon pienemmillä ponnisteluilla, kuin olin olettanut. Jotenkin sitä vaan saa apua ja tukea ja neuvoja, kun niitä tarvitsee.

Joogarintamalla on ollut rauhallista. Ja niin saa nyt hetken jatkuakin. Erinäisten tapahtumakulkujen seurauksena tuli ilmi, että minulla on kehon rautavarastot tyhjät. Finito. Kertakaikkiaan. Ne ei ole tyhjentyneet hetkessä, vaan todennäköisesti vuosien kuluessa. Mutta nyt on herännyt sellainen epäilys, että minä en olekaan laiska ja saamaton ihminen, vaan vain huonossa vedossa tämän kehon epätasapainon takia. Odotan innolla, että saan kutsun punasolujen tankkaukseen suoraan suoneen. Katsotaan, mitä minulle sitten tapahtuu.

lauantai 12. elokuuta 2017

Kesä pulkassa



Kesä on nyt sitten suurelta osin suoritettu. Toki kesää on vielä jäljellä, en minä sitä, mutta jokavuotiset toimenpiteet alkaa olla pulkassa. Ja mitä ei ole tehty, kuten pesty mattoja, saa jäädä. Ollaan likaisilla matoilla. Ehkä sitten ensi kesänä pestään ne taas.

Toissapäivänä palasimme pyöräreissulta saaristosta, ja ylihuomenna on mentävä takaisin töihin. Edessä on kiireinen syksy ja paljon uutta tehtävää, mikä siis tarkoittaa asioiden jatkuvaa opiskelua. Se on työni piirre, josta tykkään tavattomasti. Ja samalla se on se, joka saa repimään hiuksia päästä aina silloin, kun tuntuu että ei pysty, ehdi ja jaksa. Silloin on paras istua alas ja hengittää syvään, ja muistuttaa mieleen, että mikä tässä elämässä oikein on tärkeää ja mikä ei. Minun työni ei siinä mielessä ole tärkeää, ettei kenenkään henki tai terveys ole siitä kiinni. Korkeintaan omani.

Yhdenlainen nautinto oli tänään palata joogan pariin pyöräreissun jäljiltä. Tuntui kuin olisin ollut sadhanassa joskus kauan, kauan sitten viimeksi, vaikka tosiasiassa väliin jäin vain yksi lauantai. Ja fyysistä joogaharjoitusta keho kaipasi pyöräilyn vastapainoksi. Sen se sai, tosi mukavan harjoitussarjan. Ja mantroja, ihania, ihania mantroja! Niihin en kyllästy koskaan – päätellen siitä, kuinka monta vuotta olen aamusadhanassa rampannut kerran viikossa. Toki suhde mantroihin muuttuu, mutta ei niihin kyllästy.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Napsuva lonkka



Joogatessa olen huomannut, etten ole ainoa, jonka lonkka napsuu. Itse asiassa se taitaa olla kohtuullisen yleinen ominaisuus. Joillain napsuu molemmat, minulla onneksi vaan oikea lonkka. Se ei satu millään lailla, mutta kyllä se joskus tuntuu inhottavalta. Kyseessä on vaiva, jotka kutsutaan napsulonkaksi (snapping hip). Kaikilla vaiva ei ole ihan samanlainen, vaan kyseessä voi olla ulkoinen tai sisäinen napsulonkka. Sisäinen napsulonkka on napsulonkista yleisin, ja siinä napsahdus tuntuu lonkan sisällä, nivusessa. Ulkoisessa napsulonkassa napsahdus tuntuu lonkan ulkosyrjällä pikemminkin kuin nivusessa. Napsulonkka on vaaraton vaiva, mutta se voi johtaa kaikenlaisiin jännittäviin tilanteisiin. Kannattaa siis tarkistuttaa napsunta fysioterapeutilla tai lääkärillä, varsinkin jos siihen liittyy kipua.

En tunne lonkan alueen anatomiaa niin hyvin, että ymmärtäisin miten napsulonkka toimii, siis mikä napsuu. Joka tapauksessa ymmärtääkseni jotakin on liian kireällä, ja se jokin napsuu. Itselläni ei juuri muulloin, kuin joogaharjoituksissa, joissa makaan selälläni ja nostan jalan tai jalat kohti kattoa ja lasken ne alas. Alas laskiessa oikea lonkka napsahtaa. Yleensä saan napsumisen loppumaan, kun muutan vähän jalan liikerataa ja lonkan asentoa. Kallistan lonkkaa ikään kuin ulospäin, siis pois kehon keskilinjasta. Samoin muutan jalan liikerataa niin, että se kulkee ylös ja alas kauempana kehon keskilinjasta. Silloin napsuminen loppuu, ja koko liike on mukavampi tehdä.

Kannattaa tutkia omia liikeratojaan, jos oma lonkka napsuu. Jos napsumisen saisi loppumaan pienellä liikkeen muutoksella. Mitään en tietenkään voi luvata, sillä sinun lonkkasi voi olla ihan erilainen ja napsua eri syystä kuin omani. Kehotan vain tutustumaan omaan lonkkaan ja siihen, miten se toimii ja reagoi. Ei muuta.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kysymyksiä ja vastauksia



Vielä retriitin jälkikaikuja. Jotenkin ajattelin etukäteen, että voisin retriitissä sujahtaa ihan tavallisen osallistujan paikalle, ja kysellä siltä paikalta tietämättömiä kysymyksiä. No joo, itse asiassa aika paljon kyselinkin. Toivottavasti en vielä riesaksi asti, mutta usein mietin asioita vaan omassa päässäni, enkä saa suutani auki kysyäkseni. Nyt sain kysyttyä, ja jos vielä jokin jäi mietityttämään eikä asia tullut ihan selväksi, kysyin jälkeenpäin omalta kundaliinijoogaopettajaltani, joka oli mukana retriitillä. Hän on tottunut kysymyksiini, ja on jo vuosikausia niihin pitkämielisesti vastaillut. Muuten, olenkohan koskaan muistanut kiittää häntä? Asia täytyy varmistaa pikimmiten.

Kyselemällä sain tyydytettyä oman teoreettisesti orientoituneen mieleni, jolle ei pelkkä kokemus enää riitä. Tottakai kokemus joogasta on se tärkein ja ensisijainen, muutenhan joogan periaatteita voisi lukea vaan kirjasta tekemättä koskaan ensimmäistäkään asanaa. Ja vaikka teoreettisesti orientoitunut mieleni onkin pohjattoman utelias ja haluaa ymmärtää kaiken, ei sitä tarvitse aina miellyttää ja tyydyttää. Olkoon utelias ja jääköön tietämättömäksi, jos tilanne niin menee.

Mutta kysymyksistä vielä. Ihan täysin en siihen tavallisen retrettijoogaajan paikkaan sujahtanut sikäli, että minulla on jo kovasti kokemusta ja tietoa monesta asiasta, niin joogan harjoittajana kuin joogaopettajanakin. Niinpä huomasin vastailevani monessa kohtaa kokemattomampien kysymyksiin. Eikä siinä mitään, tosi kivaahan sekin on. Ja tunne siitä, että on itse saanut jotain ja myös antanut jotain muille, on mukava. Sillä tavoin on helppo tuntea itsensä osaksi joogayhteisöä, yhteistä sangatia.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kesän joogaretriitti



Monen vuoden tauon jälkeen pääsin viikonlopun mittaiselle kundaliinijoogaretriitille juurikin viime viikonloppuna. Jo oli aikakin. Tälle samaiselle retriitille, siis Inderjit Kaur Khalsan Lapinjärven retriitille haikailin aikoinaan monenakin kesänä, mutta en vaan päässyt. Sitten menin kundaliinijoogaopettajakoulutukseen, ja haikailu jäi vähemmälle. Kunnes nyt taas. Ja nyt sitten palaset loksahtelivat kohdalleen niin, että siellä sitä oltiin.

Meitä oli mukava, vähän reilun kymmenen hengen ryhmä. Joogaa teimme paljon, hyvinkin fyysisiä ja raskaita harjoituksia. Minä olen sairastellut eri asioita koko alkuvuoden niin, että en ole ihan parhaassa terässä, mutta yllättävän hyvin ne harjoitukset silti sujuivat. Vaikka kyllä sitten tunsi tehneensä. Meditoimme myös ihan riittävästi.

Kurssin teema oli muutos. Teema ja sen käsittely ei erityisesti sytyttänyt. Tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa niin, että se ei erityisemmin liikuttanut mihinkään suuntaan. Muutos on jatkuvaa, se on ihan selvää, eikä koskaan voi etukäteen tietää, mitä elämä heittää eteen. Minkä muutoksen kynnyksellä sitä parhaillaan seisoo. Mitään tarvetta oman elämän uudelleenjärjestämiselle minulla ei tällä hetkellä ole, mutta eipä sitäkään koskaan tiedä. Vaikka vaikea nähdä, että pistäisin elämäni uuteen järjestykseen.

Inderjit ei ole minulle erityisen tuttu joogaopettaja, vaikka pari kertaa olen hänen ohjattavana ollutkin. Hänen tyylinsä opettaa joogaa on hyvin minimalistinen ja nopea. Hän ei turhia höpise. Melkein tekisi mieli sanoa, että osa tarpeellisestakin tiedosta jäi sanomatta. Kurssilla oli kuitenkin myös niitä, joilla oli vain vähän kokemusta kundaliinijoogasta. Nopeus oli myös välillä vähän häiritsevää. Ehkä se tulee siitä kehä kolmosen sisäpuolen hektisestä elämästä, en tiedä. Mutta ihan varmasti meillä täällä Hämeessä tahti on hitaampi. Ja ihan yksinkertaisesti minun kehoni ei taipunut niin nopeaan tahtiin, jossa Inderjit ohjasi. Varsinkin kaikissa siirtymissä asanasta toiseen minä vielä keräilin omaa kehoani kokoon, kun jo olisi pitänyt olla asettuneena seuraavaan asanaan. Aina välillä Inderjit ohjasi välivenytyksen seisoma-asennossa. Minä en pääse lattialta vauhdilla ylös. Ei niinkään siksi, että olisin kovin kankea, vaan siksi, että matala verenpaine vetäisee vintin pimeäksi jos nousen liian nopsaan. Niinpä venytys oli jo tehty ja Inderjit ohjannut meidät takaisin alustalle, kun minä vielä yritin päästä ylös.

Retriitissä on mahtavaa ja riemullista päästä osallistumaan aamusadhanaan kahtena peräkkäisenä aamuna. Vieläpä niin, ettei tarvitse tehdä muuta kuin herätä, nousta ylös ja valmistautua, ja kävellä saliin. Mutta jälleen se vauhti! Inderjit veti 2,5 tunnin aamusadhanan reilussa kahdessa tunnissa. Minkä ihmeen takia, mihin meillä oli niin kiire? Ja kieltämättä ainakin minun tunnelmaani vähän lässähti.

Koko retriitin ruoka oli suunniteltu ja valmistettu tukemaan sen sisältöä. Reseptit olivat kundaliinijoogamestari Yogi Bhajanilta, ja juuri samoja ruokia on syöty hänen solstice-leireillään. Mutta jotenkin epäilen, että alkuperäisissä versioissa on ollut enemmän mausteita. Kyllä minä voin syödä suolatonta vegaanista ruokaa, mutta kaipaan silti makuja. Ja itse asiassa uusi huomio oli se, että kaipaan kovasti viljatuotteita. Niitä ei juuri ollut tarjolla, paitsi aamulla tattaripuuroa, ja yhdellä lounaalla burgereita. Ai niin, ja kitcherissä on tietenkin riisiä. Mutta siinä ne sitten olivatkin, muu oli vihanneksia, juureksia ja linssejä tai papuja.

Joka tapauksessa, näistä huomioista huolimatta, retriitti oli oikein onnistunut ja mukava. Inderjit on hyvä opettaja, ja jos tilaisuus tulee eteen, osallistun hänen tunneille, workshoppeihin tai retriitteihin mielelläni myös jatkossa. Ja omien kanssajoogaajien kanssa olisi tosi mukava päästä reissuun lähelle tai vaikka kauemmaksikin joskus toiste. Seura oli mitä parhainta.